Kontrasteja

Elämä on taas hypännyt yhden askeleen eteenpäin, kun tein kaikkein pisimmän automatkan, minkä olen elämäni aikana koskaan ajanut. Ajoin 17-tuntia Oregoniin, yövyin yhden yön motellissa, ajoin kolmen osavaltion läpi ja kulutin farkkuja niin paljon, että varmasti joudun uudet ostamaan. Onneksi tuo Kiitospäivän jälkeinen perjantai, on Blackfriday. Silloin on joka paikassa sellaiset super alennusmyynnit yhden päivän ajan. Tuolla päivällä on ehkä enemmän merkitystä täällä maaseudulla, missä on vähän rajoitetusti kauppoja ja pitää lähteä hieman kauemmaksi, jos haluaa jotain erikoista. Maaseudun ja kaupunkien ero on muutenkin aivan älyttömän suuri Amerikassa. Los Angelesista lähtiessä tuntuu, että omakotitalojen meri jatkuu loputtomiin ja joka kadun kulmassa on ostoskeskus. Tunnin kun on ajanut, niin talot ja muut siviilisaation merkit alkaa pikkuhiljaa häviämään ja lopulta jäljellä on vain semi aavikkoa, jonka päälle tuo Enkelten kaupunkikin on rakennettu

Pari viikkoa sitten meidän enkun proffa piti grillibileet opiskelijoille, joita on tämän lukukauden aikana opettanut. Proffan luokse ajaminen kesti vain puoli tuntia, mutta muuten kyseessä oli kyllä poikkeuksellinen tapahtuma. Ala-asteella muistan, että luokan kanssa käytiin opettajan luona, mutta ei nyt sen jälkeen ole opettajien tai proffien luona tullut käytyä. Kyseessä oli erittäin elokuvamainen naapurusto, jossa oli valkeat aidat etupihalla ja nurmikot täydellisesti leikattuina. Tuo enkun proffa on New Yorkista kotoisin ja tykkää kertoa paljon esimerkkejä omasta elämästään ja lapsistaan. Grillibileissä juteltiin vähän kaikenlaista ja selitin sitten, että aion saada kandin valmiiksi nyt alkukeväästä ja hakea sitten tänne CSUN:iin, tai jos en pääse jostain syystä CSUN:iin, niin sitten jonnekin muualle täällä Californiassa. Kerroin että olen harkinnut yhtä San Bernardinossa olevaa osavaltion yliopistoa, jossa on sama pääaine tarjolla, kuin mikä minulla nyt on. Tuo San Bernardino on hieman kauempana L.A.n keskustasta kuin tämä Northridge, mutta se on enemmän sellainen yksittäinen pienempi kaupunki. Enkun proffa kun kuuli näistä minun varasuunnitelmista, niin sen naama meni heti hieman sellaiseksi epäileväksi. Sitten se sanoi jotain, mitä ei kyllä Suomessa kovin usein kuule. Proffa totesi: “Sä olet sen verran paljon kosmopoliitti, että ei ole hyvä vaihtoehto hakea sinne”. Tuossa oli ihan kiva osoitus siitä, että Amerikassa ei niinkään menneisyydellä ole väliä, vaan se, mitä kyseisellä hetkellä teet, määrittää jokaisen olemisen. Suomessa ihmisillä on ehkä hieman vaikeampi päästää irti vanhoista asioista, tai sopeutua siihen, että ihmiset ja asiat muuttuu. En ehkä itsekään ole aina kovin helposti vanhoista asioista päästänyt irti, mutta täällä oppii aika nopeasti, että se kivi joka ei pyöri, sammaloituu aivan varmasti.

Automatkan aikana Oregoniin ehti nähdä paljon kaikenlaista ja kyllä miettiäkin. Aluksi tuntui hieman hurjalta ajaa 120km/h sellaisella tiellä, jossa vastaantuleva liikenne on viereisellä kaistalla ja L.A.n seitsemän kaistan sijaan yhteen suuntaan meneekin vain yksi kaista. Vähän aikaa kun tuota nopeutta oli ajanut, niin huomasi, että tie on viivasuora ja vastaan tulevaa liikennettä  on niin vähän, että oikeastaan aikalailla sama mikä nopeusrajoitus oli. Amerikkalaiset myös ajaa siinä mielessä aika siivosti, että toisille autoille annetaan tietä, ja hitaampien perässä ei aleta ajamaan niin lähellä, että ajatus ei mahdu puskurien väliin. Tiet olivat niin suoria, että melkein koko matka Nevadan ja Californian läpi voidaan selittää näin; puoli tuontia suoraan tasaista tietä keskellä aavikkoa, seuraavaksi tulee suora ylämäki vuoristoon ylös puolen tunnin ajan ja viimeisenä puoli tuntia alamäkeä vuorilta. Ja sitten sama monta kertaa uudestaan. 

Tie vie

Ensimmäisenä päivänä yhdeksän tuntia ja seuraavana kahdeksan tuntia. Päätin yöpyä välissä motellissa ja lähteä yhden päivän aiemmin. Musiikin esitelmää en saanut siirrettyä, mutta kuultuani, että kyseessä oli vartin esitelmä, eikä puolen tunnin, kuten aiemmin olin ymmärtänyt, sovin ryhmän kanssa, että teen kirjoitus osasta suuremman osan ja muut pitää esitelmän. Hauska sattuma on myöskin se, että olen monta kuukautta ajellut L.A.ta ympäriinsä ja ensimmäisen kerran kun eksyn, niin se tapahtuu seitsemän tuhannen asukkaan kylässä. Mutta syy oli todella kurantti, etsin sitä kylän ainutta kahvilaa, joka ei muuten ollut Startbucks. Ajo-ohjeet mitä sain motellin respasta, olivat: käänny ensimmäisistä valoista oikealle, aja suoraan ja kahvila on oikealla puolella. Koska kahvila ei siellä ollutkaan, ajelin sitten hieman suurehkoja ympyröitä ja lopulta päädyin jonnekin tehdas alueen takaosan asuinalueelle ja en oikeastaan ymmärrä miten sitten lopulta eksyin. Ehkä suurin syy oli se, että olin jotenkin Joulufiiliksissä ja Kelly Clarksonin Joululevy saattoi olla hieman liian kovalla ja mennä ajatusten yli aivotoiminnassa. Joulufiilis ja Suomifiilis muuten tuli myöskin luotua tuossa matkan kuluessa. L.A.sta lähtiessä lämpötila oli +26 ja matkan aikana pysähdyin yhden kerran, mutta Californian puolella. Pohjois-Nevadasta autosta ulos tullessa minulla oli ohuet farkut, t-paita ja kangaskenkät, jotka antaa jalkojen kivasti hengittää lämpimässä ilmassa. Nevadassa kenkien tuuletuksen taso oli aika eksponentiaalisella tasolla. Winnemucca nimisessä kylässä lämpötila nimittäin oli -2 ja pieni raikas ilmavirta puhalsi läpi aavikon ja läpi minun California-dreaming vaatetuksen. Voin sanoa että matkalaukut hyppäsivät suhteellisen nopealla tahdilla autosta ulos ja motellin aula löytyi reippaalla tahdilla.

Motellin aamupala. Aikalailla hyvä oli, varsinkin kun vertaa siihen, että olin varautunut Bates motelliin kera Nevadan moottorisahamurhaajan. 

Ennen Nevadan hypotermia lämpötiloja ehdin ajaessa miettiä kaikenlaista. Todella monien kavereiden ja muidenkin suusta olen useasti kuullut, että he eivät pidä amerikkalaista, koska täällä kaikki pyörii rahan ympärillä ja kukaan ei ajattele mitään muuta. Olen huomannut, että tuossa ajatusketjussa on väärinkäsitys, jota ei pysty leffoja katsomalla korjaamaan. Amerikkalaisten on pakko ajatella aina talouteen liittyvät asiat läpi, koska jos oikeasti on vastuussa itsestään, niin silloin on osattava laskea dollareita ja laittaa ne riittämään. Tuo edellinen on kuitenkin lopulta vain todella pieni osa amerikkalaisten elämää, hieman samalla tavoin, kuin KELA:n lappujen täyttäminen on arkipäivää suomalaisille. Lappujen täyttämisen ja omalla vaivalla ansaittujen rahojen käytön ero on kuitenkin siinä, että ensimmäisestä tuntuu seuraavan inho saatujen rahojen vähyyttä kohtaan ja viimeisestä kiitollisuus siitä, mitä kaikkea on saanut. Näitä kaikkia ja monia muita kiitollisuuden aiheita Kiitospäivänä on sitten tarkoitus muistaa. Olen itse tiennyt ja ymmärtänyt edellä mainitut asiat aiemminkin, mutta minusta tuntuu, että näiden edellisten kuukausien aikana olen alkanut oikeasti ymmärtämään, miten paljon syitä olla kiitollinen minunkin elämästäni löytyy. Enkä nyt viittaa mihinkään tavaroiden osteluun tai kullattuihin ovenkahvoihin, joita en kyllä ole vielä tavannut. Sellaiset asiat, kuten yliopiston ruoka, hienot kaverit ja sukulaiset ja hyvä koulutus tuntuvat todella etuoikeuksilta ja hienoilta asioilta. Enkä ole näitä asioita oppinut sitä kautta, että Amerikassa näkisi niin paljon niitä huonompiosaisia, paremminkin päinvastoin. Olen tavannut täällä todella paljon hyväosaisia ihmisiä, jotka ovat todella kiitollisia ja onnellisia kaikista asioista, joita heillä on. Uskon kyllä että Suomessakin ihmiset ehkä jossain todella syvällä mielessään ainakin välillä ovat kiitollisia tai ainakin onnellisia omasta elämästään, mutta se ei oikein näy ulospäin. Koululaisten mielestä kouluruoka on kamalinta, mitä he ovat ikinä suustaan alas laittaneet ja työttömien mielestä sosiaaliturva Suomessa on vitsi. Mitähän kumpikaan noista tai monista muistakaan ihmisistä sanoisi, jos kouluruoka vaihtuisi Mäkkäriin ja sosiaaliturvaa ei oikeasti olisi. Lopputulos voisi hyvinkin olla ruuasta nauttiva tai työpaikasta kuin työpaikasta iloinen kansalainen hymyllä varustettuna.

Syvällisten ajatusten ja paremman vaatetuksen saattelemana lähdin keskiviikkona ajamaan toista kierrosta Oregoniin päin. Koska kahvinetsintäepisodi ei tuottanut tulosta, aloin aktiivisesti tihrustamaan joka liikennemerkin ja mainoksen joka vastaan tuli.

Tihrustin myös pari näköalapaikkaa, jotka sattuivat kivasti matkan varrelle. Maisemat oli todella mahtavat.

Valitettavasti vastaan ei tullut kahvilanmainoksia, mutta kaikkia muita hauskoja merkkejä kyllä. Californiasta Nevadaan siirryttyäni parhaat liikennemerkit koskivat eläimiä. Melkein heti kun osavaltio vaihtui, oli tien vieressä 65mailia tunnissa, 105km/h, nopeusrajoitus. Heti seuraavassa liikennemerkissä luki “Varo tiellä olevaa karjaa”. En voinut muuta kuin alkaa nauramaan, koska toivoin, että kaikki pyhät lehmät pysyvät poissa tieltä sinä päivänä. Päästyäni Oregoniin olin todella onnellinen, että en ajanut mutkikkailta teiltä ojaan ja olin löytänyt kahvia paikasta jossa oli merkki, “Unohtumattomat vessatilat”. Valitettavasti olin jo ehtinyt käydä viereisen bensiksen oikeasti unohtumattomissa vessatiloissa. Jos jostain vessatiloista voi sanoa, että siellä on kuvattu kauhuleffa, niin edellä mainitun bensiksen vessat ovat takuulla ollet siinä leffassa. 

Syy Oregoniin tulossa kuitenkin oli todella kiitollisuuden arvoinen. Sain nähdä siskoni, jonka isäntäperheen vieraana olin kolmen päivän ajan! 

Kiitospäivän halaus

Kirppusirkus

Joskus sitä vaan käy niin, että asiat pääsee menemään hieman vääriin mittakaavoihin ja kärpäsestä tulee härkänen. No yksi asia, mikä ei missään mielessä koskaan ole ollut väärässä mittakaavassa minun elämässäni, on Joulu. Enkä muuten koskaan kirjoita sanaa Joulu vahingossa isolla alkukirjaimella, vaan ihan tarkoituksella. Jos hitler pitäisi oikeasti kirjoittaa isolla alkukirjaimella, niin silloin Joulukin ansaitsee vähintään saman kohtelun. Kaikki jotka minut tuntevat, tietävät Joulun merkityksen minun kalenterissa, mutta täytyy nyt vielä varmuuden vuoksi korostaa tätä vuoden kohokohtaa. Elikkäs, omistan noin 40-laatikollista Joulukoristeita ja aivan ilman silmänräpäystäkään voin kertoa, että Suomen rajojen sisäpuolella ei ole henkilöä, joka osaisi laittaa Joulun näyttämään enemmän Joululta kuin minä. Mutta sitten, juttuhan on nyt niin, että minähän en ole Suomessa, vaan olen täällä Californiassa, jossa kaikki on “hieman” suurempaa ja kaikkea on “hieman” enemmän. Lähiaikoina kaupoissa kierrellesäni olen vain saanut varmistuksen sille, että Suomessa ei ole oikeanlaisia varusteita, jotta voisin tehdä Joulusta samaa kaliiberia kuin Amerikassa. Home Depot:ssa, paikallisessa rautakaupassa, on hienompi Joulukoristeosasto kuin Suomen hienoimassa tavaratalossa ja jopa minun lähikauppa myy Joulukoristeita samalla volyymillä kuin moni suomalainen tavaratalo. Jos jossain, niin tässä asiassa tarvittaisiin pikainen mielialan muutos Suomessa. Yksi kynttelikkö ikkunalaudalla ei tee kesää, eikä tässä tapauksessa Jouluakaan. Onhan se nättiä, kun laitetaan kaksi tuikkua palamaan, en yritä sitä kiistää, mutta kun Suomessa on niin paljon pimeyttä niin pitkän aikaa, niin tasoa olisi mielestäni vara nostaa. Tai hetkinen, en ehkä ole ihan varma onko sitä tasoa oikeasti -vara- nostaa. Yksi asia mitä en ole koskaan ymmärtänyt, on se, että kun täällä menen WalMart:iin ja ostan lasisia, käsinmaalattuja kuusenpalloja, ne maksaa $9.99 ja kun menen Suomeen ostan tehtaan linjalta tulleita koneen maalaamia muovipalloja, niin ne maksaa 30€. Että mitähän ihmettä siinä välissä tapahtuu, kun huonompaa tuotetta myydään astronomisella hinnalla vaikka molemmat tulee samasta tehtaasta Kiinasta. En taida nyt enempää paneutua tähän hintakysymykseen, mutta jatkan sen Joulun laajuudesta. Moneen taloon on viimeisten viikkojen aikana putkahtanut valoja ja joka kerta kun ajaa pimeän aikaan ulkona, niin näkee uusia pihoja, jotka kylpee valossa. Minulla meinaa melkein kateus iskeä, kun tänne minun kahdenkymmenen neliön kerrostalo suurtalouteen ei kovin paljon pysty tuota Joulua nyt virittelemään. Toisaalta, on kyllä aivan mahtava fiilis kierrellä kaupoissa ja katsoa noita muiden laittamia koristeita talojen pihassa. Voi olla, että pari laukullista koristeita roudaan Suomeen Jouluna.

Tämän hetken ainut Joulukoriste tällä puolella Atlanttia

Joulusta itsestään muuten vielä sen verran, että minähän olen menossa Suomessa käymään noin kuukaudeksi nyt Joulun aikaan. Varasin jokin aika sitten liput ja sekin oli jonkinlainen sirkus. Joidenkin kurssien osalta viimeinen opetuspäivä varmistui hieman myöhemmin kuin mitä olin odottanut, joten lippujen ostoa piti hieman sen takia lykätä. Lisäksi olin hieman kiireinen tuossa parin viikon ajan, niin jotenkin aina unohdin sen lippujen oston. No sitten tuli viimein se hetki kun muistin tämän lentolippu asian suunnilleen kolme viikkoa sitten. Katsoin siis ensimmäisenä yksisuuntaisia lentoja, mutta ne olivat suhteettoman kalliita. Lopulta päädyin SAS plus, edestakaisiin lentoihin. Suhteellinen hintaero siihen, että jos olisit ottanut edestakaiset lennot turistiluokassa, ei mielestäni ollut niin suuri, että olisi pitänyt hylätä tuo plus luokka. Tarkoitus ei ole kuulostaa mainokselta, mutta se extra jalkatila oli aika mukava tänne tullessa ja nyt se sama lento pitää tehdä kaksi kertaa kuukauden sisällä. Lisäksi menomatkalla on takuulla jonkin verran tavaraa, kun pitää noita Joululahjoja pakata mukaan. Jos vaihtoehtoisesti olisin lähettänyt yhdenkin matkalaukun painon yli menevät tavarat postissa, niin siitä tulee aika nopeasti niin iso summa, että kannattaa vain ostaa se hieman kalliimpi lentolippu ja viedä monta matkalaukkua.

Ennen noita lentoja on kuitenkin vielä monta juttua tulossa. Minun oli tarkoitus mennä telttailemaan yhden meidän yliopiston kerhon kanssa ensi viikonloppuna, mutta se on nyt pakko perua, koska Amerikan talouden historian kurssin välikoe siirrettiin juuri ensi viikon lauantaille. Se on nyt vähän harmi, koska en ole ikinä ollut teltassa yötä ja tiedän, että tuosta reissusta tulisi todella mahtava, koska tunnen puolet niistä tyypeistä, ketä sinne on menossa. No, edessä se kiitos kuitenkin seisoo ja täällä se seisoo Kiitospäivänä. Siskoni on vaihto-oppilaana Oregonissa ja siellä oleva perhe on kutsunut minut käymään Kiitospäiväviikonlopuksi. Oregonissa en ole koskaan käynyt, joten siitä tulee mielenkiintoista. Vielä mielenkiintoisempaa tulee itse matkasta Oregoniin. L.A.sta nimittäin ajaa 16,5 tuntia sinne. En ole ihan varma kuka jaksaa ajaa niin pitkään, mutta koska vaihtoehdot on vähissä, niin vastaus on todennäköisesti minä. Jotta asiat eivät olisi liian yksinkertaisia, niin minulla on hieman lisähaastetta tälle ajamiselle. Kiitospäivä on siis torstaina ja edeltävänä keskiviikkona minulla on musiikin esitelmä. Se on onneksi aamulla, että voin lähteä heti sen jälkeen ajamaan, mutta olen silti vasta joskus seuraavana aamuna perillä. Pitää varmaan hieman pidempään nukkua edeltävällä viikolla. Pisin matka mitä olen autolla yhtäsoittoa ajanut on 7,5h, mikä ei ole edes puolet tuosta matkasta. No, kyllä mä varmasti selviän, uusia maisemia näkee ja pitää varata paljon musiikkia, niin voin pitää kuudentoistatunnin karaoken siinä matkalla. 

Oli muuten todella hauska ilta siellä Universalin Horror Nights:issa! Se meni vähän lörinäksi alussa, kun yksi kaveri oli jättänyt lipun ostamisen liian myöhään. No tämä kyseinen jätkä ei päässyt sitten mukaan, mutta menin sitten yhden toisen frendin kanssa. Pieni farssi oli siinä alussa ensin kotona, kun oli ollut aika kiireinen päivä. Piti siinä ennen lähtöä tehdä yksi maantiedon labran testi netissä. Siinä sitten tunti ennen sovittua aikaa aloin läräämään labrakirjaa ja Googlea, että josko saisin hatusta oikeast vastaukset. Tarkoitus oli tavata seitsemältä Universalilla, niin minä vielä viisi yli seitsemän iloisesti vastailin viimeisiin testikysymyksiin. Saatuani sen testin valmiiksi arvosanalla 96/100 lähdin pikakyytiä ajamaan. Tässä vaiheessa ajattelin, että tämähän tuntuu jo ihan kotoisalta. Normi perjantai ilta marraskuussa, 23 astetta lämmintä, radiosta soi Alicia Keysin Empire State of Mind ja olen ajamassa Universalille samalla rutiinilla, kuin vuosi sitten ajoin ruokakauppaan räntäsateessa kuunnellen Nost3en ja Protron Pask# Kesä biisiä. Selvittyäni sopivasti puuroutuneesta liikenteestä ja parkkipaikan metsästyksestä täyteen ahdetussa parkkitalossa pääsin jonottamaan itse tapahtumaan. Hetki meni ennen kuin onnistuin saamaan kaverini kiinni, mutta loppu ilta ja yö olivatkin sitten todella hauskoja! Tämä Horror Nights on siis vähän niinkuin “kauhuleffaan” menisit käymään. Muun muassa siellä juoksenteli muutama kymmenen Teksasin moottorisahamurhaajaa ja muita viikatemiehiä. Se pääjuttu, minkä takia olin halunnut tulla tänne oli kuitenkin myös pisimmän jonon takana. Kävimme kaikissa muissa “lyhyemmän” jonon jutuissa ensin ja sitten viimeisenä, kello 1 aamuyöllä mentiin jonoon The Walking Dead sokkeloon. Muihin härveleihin ja sokkeleihin jonotus aika oli vain 1-1,5h, mutta The Walking Dead:in jonotusaika silloin yölläkin oli vielä vähän yli 2h. No siinä ehdittiin sitten kaikenlaista jutella, nauraa, nukahtaa, syödä ja tanssia. Ja kyllä, kaikkia edellä mainittuja. Amerikkalaiseen tapaan jonotuksen loppuvaiheessa ja puolessa välissä oli myyntikojuja vaikka mille syötävälle ja matkamuistoille. Ja kyllä söin, aika nälkä nimittäin ehtii siinä ajassa tulla. Siellä oli myös keskellä jonoja sellasia erittäin sattumanvaraista musiikkia soittavia työntekijöitä, jotka tanssi pienellä lavalla ja huudatti jonottajia. Kuulostaa ehkä hieman oudolta, mutta toimi todella hyvin! Moni siinä jonossa alkoi tanssimaan, koska se tilanne oli niin hauska. Vetäisin itsekin muutamat askeleet limppari toisessa ja pretzel toisessa kädessä.

Muutama kuva Horror Nights:ista. Yhtään zombia en saanut kuvaan, mutta ne oli hyvin aitoja jopa vierestä katsottuna! Ainut jossa aitous hieman kärsi, oli kun yksi ärsyyntyi mun kysymyksistä ja alkoi apinoimaan mun liikkeitä. Tuli aika hyvät naurut meille!

Kotiin ajaessa huomasin, että kello kolmen jälkeen aamuyöllä näyttäisi olevan ainut aika viikosta ja päivästä, kun liikenne on mitenkään verrattavissa Helsinkiin. Silloin oli 101:in liikenne samanlainen, kuin Hämeenlinnanväylällä on keskipäivällä. Eli pystyi jopa laittamaan vakionopeudensäätimen päälle.

Yleensä kun keskiverto ihminen tulee kotiin aamuyöllä, niin on sellaiset pakolliset iltapuuhat, niin kuin hampaiden pesu, jotka tehdään ennen nukkumaan menoa. No minä pesen kyllä hampaatkin, mutta ennen sitä pelaan aina sellaista peliä. Sen pelin nimi on Bongaa Torakka. Ensimmäisenä katson tiettyihin nurkkiin tässä huoneessa, sen jälkeen katson kattoon, verhojen taakse, jossa on mun “vaatekaappi” ja viimeisenä vielä kenkien alle. Aika usein tarkastan myös tuon laatikon, jossa pidän kuivaruokia. Mä olen pärjännyt tässä pelissä aika hyvin. Varsinkin kun olen viime viikkojen aikana ehtinyt opetella säännöt ihan kunnolla. Yhden pisteen saa aina kun bongaa torakan ja kaksi pistettä saa, kun saa torakan liiskattua pois päiviltä. Tuota viimeistä olen varsinkin yrittänyt harjoitella, koska muuten tuo peli ei minulle oikein tuota haluttua tulosta. Siis juttuhan on sillälailla, että minulla ei oikein ole ymmärrystä mistä noita torakoita tulee, mutta nyt vaan pitää elää sen kanssa, että niitä on. Kyllä alussa oli sellainen aika Paris Hilton meininki. En tiedä kumpiko juoksi karkuun, minä vai torakka. Mutta nyt olen jo paljon parempi. Ensinnäkin ikinä ei saa jättää leivänmuruja tai mitään lattialle tai muuta vastaavaa. Olen kyllä todella siisti aina ollut, mutta tiskien tiskaamista piti muuttaa niin, että tiskaan kaikki heti kun tulee tiskiä. Sillälailla ei jää tuholaisille osinkoja. Ehkä tärkein kuitenkin on, että pidän kaikki ruuat, mitkä eivät ole jääkaapissa, ZipLock pusseissa. Se on sellainen vähän hienompi versio Minigripp pussista. Nämä toimenpiteet tein jo heti kun muutin tänne, mutta silti niitä jostain aina ilmestyi ja aloin jo kärsiä hermoromahduksesta. Tutkittuani absoluuttisesti joka ikisen nurkan tästä minun suurtaloudesta, en löytänyt mitään merkkiä siitä, että torakoita oikeasti asuu täällä minun luona. Eli ne pirulaiset kävelee tänne käytävästä ja tuolta muutamasta seinässä olevasta reiästä. No seuraavaksi aloitin sitten sitten torjuntatoimet menemällä rautakauppaan. Ostin suihkutettavaa myrkkyä, pieniä ansoja ja sellaista geeliä, jota ne syö ja kuolee. Tuo suihkutettava mömmö on sellaista, että se kuivuu paikalleen ja kun ne örvelöt kävelee siitä yli, niin ne vahingossa sitten syö sitä ja kuolee. No eipä tässä mitään, mutta nyt tämä kirppusirkus ilmeisesti osaa tietää, missä sitä mössöä on. Jos suihkutan sitä enemmälti lattiaan, niin niitä ilmestyy enemmän kattoon ja toisinpäin. Ja jos suihkutan molempiin, niin ne kävelee keskellä seinää. Koko asuntoa tuolla mömmöllä ei voi suihkuttaa, koska se on niin voimakasta suihkutettaessa, ettei sitä kestäisi. No, vaikka näillä kitukasvuisilla hirviöillä taitaa olla jotkut vajaasti toimivat aivot, niin ne syötävät jutut toimii kyllä erittäin hyvin. Aina kun iloisena sunnuntai aamuisin kerään kuolleet torakat maton alta ja yöpöydän kuvan takaa, niin silloin sitä tietää että on onnistunut! Nojoo, onhan se hieman outoa käydä täällä sotaa jotain hyönteisiä vastaan, mutta hei, tää on California. Jos ihmiset ei jäädy kolmenkymmenen asteen pakkasessa talvella, niin ei muuten jäädy torakatkaan. Uskon, että seuraavaan blogipäivitykseen mennessä olen taas jo aika paljon parempi torakkaninja.

Modernia sodankäyntiä

Tämän illan hommiin kuului siivouksen lisäksi neljän sivun essee siitä, miten autot eivät ikinä tule olemaan ekologisesti kestävä liikkumisen vaihtoehto. Olen yllättänyt itseni aika monella tapaa täällä asuessa ja tuossa on myös yksi niistä. Minähän siis rakastan autoja ja vielä aika kornisti satun juuri pitämään niistä maastureista. Oikeastaan autoilu on minun elämässäni ollut ympäristömielessä edes suhteellisen ok vain sen takia, että kaikki muut osa-alueet kierrätyksestä tuulisähköön on aina olleet hallinnassa. 

Ostin ekologisen mukin, että ei tartte kantaa joka paikkaan kertakäyttöisiä vesipulloja

Tuo esseen aihe oli vapaasti valittavissa, kunhan se aihe olisi jotenkin ympäristövaikutuksiin liittyvä. Päätin sitten haastaa itseni ja kirjoittaa siitä, miten kamalaa autoilu on ympäristölle. Sain mielestäni aika hyvän esseen aikaiseksi. Postaan sen tuonne minun englannin kurssin blogiin jonkin ajan kuluttua, niin sieltä voi halutessaan käydä kurkistamassa.

Mutta nyt, tack och adjö, mun täytyy vielä pelata viimeinen rundi edellä mainittuja pelejä ennen nukkumaan menoa!