Kontrasteja

Elämä on taas hypännyt yhden askeleen eteenpäin, kun tein kaikkein pisimmän automatkan, minkä olen elämäni aikana koskaan ajanut. Ajoin 17-tuntia Oregoniin, yövyin yhden yön motellissa, ajoin kolmen osavaltion läpi ja kulutin farkkuja niin paljon, että varmasti joudun uudet ostamaan. Onneksi tuo Kiitospäivän jälkeinen perjantai, on Blackfriday. Silloin on joka paikassa sellaiset super alennusmyynnit yhden päivän ajan. Tuolla päivällä on ehkä enemmän merkitystä täällä maaseudulla, missä on vähän rajoitetusti kauppoja ja pitää lähteä hieman kauemmaksi, jos haluaa jotain erikoista. Maaseudun ja kaupunkien ero on muutenkin aivan älyttömän suuri Amerikassa. Los Angelesista lähtiessä tuntuu, että omakotitalojen meri jatkuu loputtomiin ja joka kadun kulmassa on ostoskeskus. Tunnin kun on ajanut, niin talot ja muut siviilisaation merkit alkaa pikkuhiljaa häviämään ja lopulta jäljellä on vain semi aavikkoa, jonka päälle tuo Enkelten kaupunkikin on rakennettu

Pari viikkoa sitten meidän enkun proffa piti grillibileet opiskelijoille, joita on tämän lukukauden aikana opettanut. Proffan luokse ajaminen kesti vain puoli tuntia, mutta muuten kyseessä oli kyllä poikkeuksellinen tapahtuma. Ala-asteella muistan, että luokan kanssa käytiin opettajan luona, mutta ei nyt sen jälkeen ole opettajien tai proffien luona tullut käytyä. Kyseessä oli erittäin elokuvamainen naapurusto, jossa oli valkeat aidat etupihalla ja nurmikot täydellisesti leikattuina. Tuo enkun proffa on New Yorkista kotoisin ja tykkää kertoa paljon esimerkkejä omasta elämästään ja lapsistaan. Grillibileissä juteltiin vähän kaikenlaista ja selitin sitten, että aion saada kandin valmiiksi nyt alkukeväästä ja hakea sitten tänne CSUN:iin, tai jos en pääse jostain syystä CSUN:iin, niin sitten jonnekin muualle täällä Californiassa. Kerroin että olen harkinnut yhtä San Bernardinossa olevaa osavaltion yliopistoa, jossa on sama pääaine tarjolla, kuin mikä minulla nyt on. Tuo San Bernardino on hieman kauempana L.A.n keskustasta kuin tämä Northridge, mutta se on enemmän sellainen yksittäinen pienempi kaupunki. Enkun proffa kun kuuli näistä minun varasuunnitelmista, niin sen naama meni heti hieman sellaiseksi epäileväksi. Sitten se sanoi jotain, mitä ei kyllä Suomessa kovin usein kuule. Proffa totesi: “Sä olet sen verran paljon kosmopoliitti, että ei ole hyvä vaihtoehto hakea sinne”. Tuossa oli ihan kiva osoitus siitä, että Amerikassa ei niinkään menneisyydellä ole väliä, vaan se, mitä kyseisellä hetkellä teet, määrittää jokaisen olemisen. Suomessa ihmisillä on ehkä hieman vaikeampi päästää irti vanhoista asioista, tai sopeutua siihen, että ihmiset ja asiat muuttuu. En ehkä itsekään ole aina kovin helposti vanhoista asioista päästänyt irti, mutta täällä oppii aika nopeasti, että se kivi joka ei pyöri, sammaloituu aivan varmasti.

Automatkan aikana Oregoniin ehti nähdä paljon kaikenlaista ja kyllä miettiäkin. Aluksi tuntui hieman hurjalta ajaa 120km/h sellaisella tiellä, jossa vastaantuleva liikenne on viereisellä kaistalla ja L.A.n seitsemän kaistan sijaan yhteen suuntaan meneekin vain yksi kaista. Vähän aikaa kun tuota nopeutta oli ajanut, niin huomasi, että tie on viivasuora ja vastaan tulevaa liikennettä  on niin vähän, että oikeastaan aikalailla sama mikä nopeusrajoitus oli. Amerikkalaiset myös ajaa siinä mielessä aika siivosti, että toisille autoille annetaan tietä, ja hitaampien perässä ei aleta ajamaan niin lähellä, että ajatus ei mahdu puskurien väliin. Tiet olivat niin suoria, että melkein koko matka Nevadan ja Californian läpi voidaan selittää näin; puoli tuontia suoraan tasaista tietä keskellä aavikkoa, seuraavaksi tulee suora ylämäki vuoristoon ylös puolen tunnin ajan ja viimeisenä puoli tuntia alamäkeä vuorilta. Ja sitten sama monta kertaa uudestaan. 

Tie vie

Ensimmäisenä päivänä yhdeksän tuntia ja seuraavana kahdeksan tuntia. Päätin yöpyä välissä motellissa ja lähteä yhden päivän aiemmin. Musiikin esitelmää en saanut siirrettyä, mutta kuultuani, että kyseessä oli vartin esitelmä, eikä puolen tunnin, kuten aiemmin olin ymmärtänyt, sovin ryhmän kanssa, että teen kirjoitus osasta suuremman osan ja muut pitää esitelmän. Hauska sattuma on myöskin se, että olen monta kuukautta ajellut L.A.ta ympäriinsä ja ensimmäisen kerran kun eksyn, niin se tapahtuu seitsemän tuhannen asukkaan kylässä. Mutta syy oli todella kurantti, etsin sitä kylän ainutta kahvilaa, joka ei muuten ollut Startbucks. Ajo-ohjeet mitä sain motellin respasta, olivat: käänny ensimmäisistä valoista oikealle, aja suoraan ja kahvila on oikealla puolella. Koska kahvila ei siellä ollutkaan, ajelin sitten hieman suurehkoja ympyröitä ja lopulta päädyin jonnekin tehdas alueen takaosan asuinalueelle ja en oikeastaan ymmärrä miten sitten lopulta eksyin. Ehkä suurin syy oli se, että olin jotenkin Joulufiiliksissä ja Kelly Clarksonin Joululevy saattoi olla hieman liian kovalla ja mennä ajatusten yli aivotoiminnassa. Joulufiilis ja Suomifiilis muuten tuli myöskin luotua tuossa matkan kuluessa. L.A.sta lähtiessä lämpötila oli +26 ja matkan aikana pysähdyin yhden kerran, mutta Californian puolella. Pohjois-Nevadasta autosta ulos tullessa minulla oli ohuet farkut, t-paita ja kangaskenkät, jotka antaa jalkojen kivasti hengittää lämpimässä ilmassa. Nevadassa kenkien tuuletuksen taso oli aika eksponentiaalisella tasolla. Winnemucca nimisessä kylässä lämpötila nimittäin oli -2 ja pieni raikas ilmavirta puhalsi läpi aavikon ja läpi minun California-dreaming vaatetuksen. Voin sanoa että matkalaukut hyppäsivät suhteellisen nopealla tahdilla autosta ulos ja motellin aula löytyi reippaalla tahdilla.

Motellin aamupala. Aikalailla hyvä oli, varsinkin kun vertaa siihen, että olin varautunut Bates motelliin kera Nevadan moottorisahamurhaajan. 

Ennen Nevadan hypotermia lämpötiloja ehdin ajaessa miettiä kaikenlaista. Todella monien kavereiden ja muidenkin suusta olen useasti kuullut, että he eivät pidä amerikkalaista, koska täällä kaikki pyörii rahan ympärillä ja kukaan ei ajattele mitään muuta. Olen huomannut, että tuossa ajatusketjussa on väärinkäsitys, jota ei pysty leffoja katsomalla korjaamaan. Amerikkalaisten on pakko ajatella aina talouteen liittyvät asiat läpi, koska jos oikeasti on vastuussa itsestään, niin silloin on osattava laskea dollareita ja laittaa ne riittämään. Tuo edellinen on kuitenkin lopulta vain todella pieni osa amerikkalaisten elämää, hieman samalla tavoin, kuin KELA:n lappujen täyttäminen on arkipäivää suomalaisille. Lappujen täyttämisen ja omalla vaivalla ansaittujen rahojen käytön ero on kuitenkin siinä, että ensimmäisestä tuntuu seuraavan inho saatujen rahojen vähyyttä kohtaan ja viimeisestä kiitollisuus siitä, mitä kaikkea on saanut. Näitä kaikkia ja monia muita kiitollisuuden aiheita Kiitospäivänä on sitten tarkoitus muistaa. Olen itse tiennyt ja ymmärtänyt edellä mainitut asiat aiemminkin, mutta minusta tuntuu, että näiden edellisten kuukausien aikana olen alkanut oikeasti ymmärtämään, miten paljon syitä olla kiitollinen minunkin elämästäni löytyy. Enkä nyt viittaa mihinkään tavaroiden osteluun tai kullattuihin ovenkahvoihin, joita en kyllä ole vielä tavannut. Sellaiset asiat, kuten yliopiston ruoka, hienot kaverit ja sukulaiset ja hyvä koulutus tuntuvat todella etuoikeuksilta ja hienoilta asioilta. Enkä ole näitä asioita oppinut sitä kautta, että Amerikassa näkisi niin paljon niitä huonompiosaisia, paremminkin päinvastoin. Olen tavannut täällä todella paljon hyväosaisia ihmisiä, jotka ovat todella kiitollisia ja onnellisia kaikista asioista, joita heillä on. Uskon kyllä että Suomessakin ihmiset ehkä jossain todella syvällä mielessään ainakin välillä ovat kiitollisia tai ainakin onnellisia omasta elämästään, mutta se ei oikein näy ulospäin. Koululaisten mielestä kouluruoka on kamalinta, mitä he ovat ikinä suustaan alas laittaneet ja työttömien mielestä sosiaaliturva Suomessa on vitsi. Mitähän kumpikaan noista tai monista muistakaan ihmisistä sanoisi, jos kouluruoka vaihtuisi Mäkkäriin ja sosiaaliturvaa ei oikeasti olisi. Lopputulos voisi hyvinkin olla ruuasta nauttiva tai työpaikasta kuin työpaikasta iloinen kansalainen hymyllä varustettuna.

Syvällisten ajatusten ja paremman vaatetuksen saattelemana lähdin keskiviikkona ajamaan toista kierrosta Oregoniin päin. Koska kahvinetsintäepisodi ei tuottanut tulosta, aloin aktiivisesti tihrustamaan joka liikennemerkin ja mainoksen joka vastaan tuli.

Tihrustin myös pari näköalapaikkaa, jotka sattuivat kivasti matkan varrelle. Maisemat oli todella mahtavat.

Valitettavasti vastaan ei tullut kahvilanmainoksia, mutta kaikkia muita hauskoja merkkejä kyllä. Californiasta Nevadaan siirryttyäni parhaat liikennemerkit koskivat eläimiä. Melkein heti kun osavaltio vaihtui, oli tien vieressä 65mailia tunnissa, 105km/h, nopeusrajoitus. Heti seuraavassa liikennemerkissä luki “Varo tiellä olevaa karjaa”. En voinut muuta kuin alkaa nauramaan, koska toivoin, että kaikki pyhät lehmät pysyvät poissa tieltä sinä päivänä. Päästyäni Oregoniin olin todella onnellinen, että en ajanut mutkikkailta teiltä ojaan ja olin löytänyt kahvia paikasta jossa oli merkki, “Unohtumattomat vessatilat”. Valitettavasti olin jo ehtinyt käydä viereisen bensiksen oikeasti unohtumattomissa vessatiloissa. Jos jostain vessatiloista voi sanoa, että siellä on kuvattu kauhuleffa, niin edellä mainitun bensiksen vessat ovat takuulla ollet siinä leffassa. 

Syy Oregoniin tulossa kuitenkin oli todella kiitollisuuden arvoinen. Sain nähdä siskoni, jonka isäntäperheen vieraana olin kolmen päivän ajan! 

Kiitospäivän halaus