Vain Elämää

En tiedä miten hyvä se uusi tuotantokausi Vain Elämää sarjasta on, mutta ainakin ensimmäinen oli todella hyvä. Siinä yhdistettiin rennolla tyylillä isoja suomalaisia tähtiä hienoon ympäristöön ja kaikilla oli mukavaa. Sellainen fiilis on tässä viime viikot ollut myös täällä Californian auringon alla. Kuluneella viikolla puolisoni oli Suomesta puolentoista viikon visiitillä L.Assa ja kaikkea rentoa ja tähtien loistetta on nähty. On kierretty näitä suurimpia nähtävyyksiä täällä Enkelten seassa, mutta tehtiin myös pikavisiitti Pohjois-Californiaan San Franciscoon.

Tässä jokin aika sitten pääsin muuttamaan uuteen asuntoon, joten pystyin jopa tarjoamaan hotellille vaihtoehdon. Tuonne yliopiston soluihin kun ei saanut vieraita majoittaa ja se olisi muutenkin ollut epäkäytännöllistä. Muutin sellaiseen yliopiston vieressä olevaan vuokrataloon, jossa asuu melkeinpä pelkästään jengiä meidän yliopistolta. Asunto on suurehkon makkarin kokoinen ja siinä on yhdellä seinustalla keittiö ja kylppärin jaan seinän toisella puolella olevan kundin kanssa. Tänne siis pystyy suhteellisen hyvin majoittamaan yhden henkilön, vaikka neliöitä tässä ei ole yhtään ylimääräistä. Kovin montaa hetkeä ei ole ehditty viettää täällä minun vuoristonäköalaisessa tilaihmeessä, koska käytiin kiertämässä muun muassa Walk of Fame, Griffith Observatorio ja Venice Beach. Nyt voi oikeasti alkaa jo sanomaan, että ”I love the Bay, just like I love L.A., Venice Beach and Palm Springs. Palm Springs onkin noista nyt ainut mitä ei ole tullut nähtyä.

Californian rento ilmapiiri on kyllä niin läsnä, minne ikinä meneekin, että sitä ei edes tarvitse yrittää etsiä. Jokaisessa paikassa täällä kyllä on omanlaisensa rentous.

San Franciscossa rentous oli sellainen hyvin käyttäytyvä, tarkoituksella suvaitsevaiseksi muovattu, kaikki sopii vallan mainiosti rentous. Los Angelesin rentous on sellaista hyvällä mielellä hälläväliä rentoutta. Oikeasti kaikki sopii, vaikka mitenkä päin, milloin vain. Los Angelesin Venice Beach oli ehkä rennoin paikka missä koko elämäni aikana olen käynyt. Kadulla käveli lapsiperheitä, turisteja, kodittomia, painonnostajia ja skeittareita samassa sopassa. Kenelläkään ei ollut kiire minnekään ja mitä erikoisempi yritti olla, sitä vähemmän erottui joukosta. Venice Beachin viihdyttävimpiä juttuja olivat muun muassa pienet, lailliset lääkäriasemat, joilta pystyi saamaan luvan lääkemarihuanaan. Californiassa se siis on laillista kipulääkettä. Ei ehkä marihuanaa, mutta jotakin Alkon tuotetta oli kyllä meidän turistibussikierroksen matkaopas/kuski nauttinut. Päätettiin tehdä tutustumisreissu Walk of Famelle, eli mennä katsomaan Marilyn Monroen käden jälkeä betoniin painettuna. Kuitenkin melkein heti kun saimme auton parkkiin, niin ensimmäinen turistikierrosten promoaja oli jo myymässä parasta mahdollista kierrosta, minkä koskaan voisi L.A.ssa saada. En jaksanut kertoa sitä, että asuin oikeasti itsekin L.A.ssa, vaan päätin, että nyt mennään ihan turistin silmin katsomaan, miltä tämä kaupunki näyttää. Otimme siis ensimmäisen kierroksen, mikä kohdalle sattui. Bussi itsessään oli sellainen kevyellä katolla varustettu avoin viritys, joka näytti siltä, että se menee osiksi ihan millä hetkellä hyvänsä. Kokemus jo sinänsä. Olimme kuitenkin innoissaan siitä, että tämä turistibussikierros vaikutti aivan sellaiselta huonolta komedialta, joka ei voi päättyä hyvin. No toisin kuitenkin kävi, vaikka oikeasti se kuski oli hieman tuiterissa ja jutut oli sitten sen mukaisia varsinkin kierroksen loppupäässä. Bussi oli täynnä eurooppalaisia turisteja ja napsittiin kilpaa kuvia Beverly Hillsin julkkisten taloista. Seassa oli muun muassa Jennifer Lopezin nykyinen ja Michael Jacksonin entinen talo.

Seuraavana päivänä käytiinkin sitten Universal Studios:illa. Universalille ei ehkä kannata mennä sen takia, että saa villejä huvipuistokyytejä, mutta siellä pääsi kaikkien tuttujen leffahahmojen kanssa pyörimään laitteissa. Simpsonit oli esimerkiksi yhden kyydin teemana ja toisessa tiputtiin tikkusuora mäki alas Jurassic Parkista. Universalin ehdottoman paras yksittäinen asia oli Wisteria Lane! Wisteria Lanen läpi pääsi ajamaan studio kierroksella minijunalla. Desperate Housewivesin asuinkatu oli siis kokonaisuudessaan siellä esillä ja siellä sitä kuvattiin se kahdeksan vuotta.

San Franciscon pikavisiitti oli oikeasti pikainen. Syy pikaisuudelle oli ajan puute, mutta kyllä sinne silti kannatti mennä. Ajoimme Tyynen Meren rannikkoa pitkin Los Angelesista Friscoon ja se oli muuten pitkä matka. Onneksi tykkään ajaa. Vakuutuksen takia minä olin siis kuski molempiin suuntiin kokoajan, ja meno yhteen suutaan oli noin 10h ajamista. Mennessä pysähdyimme muutaman kerran. Ensimmäinen pysäkki oli joku pieni osavaltion rannalla oleva puisto, toinen oli leffamainen pikkukaupunki, josta sai päivällisen ja kolmannella kerralla vuoren rinteillä, kun näkymät olivat aivan huikeat. Kuljimme siis tie numero ykköstä, joka kiemurtelee pitkin rannikkoa ja kääntyilee ympäri vuoria milloin mihinkin suuntaan. Vuorilla sai opetella käyttämään rattia ihan kunnolla, mutta Friscossa oppi sitten kyllä käyttämään jarrua ja kaasua. Tiesin kyllä, että siellä on mäkiä, mutta HUH HUH mitä mäkiä! Etsiessämme hotellia jouduin aivan täysin yllätetyksi 45-asteen alamäellä. Seuraavan kulman takaa yhtä yllättäen tuli samanlainen ylämäki, enkä vieläkään ole varma, miten auto pysyi pystyssä, eikä kellahtanut alas rinnettä. Linnanmäen vuoristoradan jyrkin nousu on verrattavissa niihin mäkiin, mitä Friscossa piti vetää kokoajan, jos halusi siellä ajaa. Ja kyllä, kävimme myös ajamassa sen Lombardin leffakadunpätkän ja se oli paljon helpompi ajettava kuin keskimäärin mikään muu katu. Pohjoisesta takaisin Enkelten kaupunkiin tulimme sitten tietä numero viisi, joka on kirjaimellisesti suora moottoritie näiden kahden kaupungin välillä. Lähdimme ajamaan pahimpaan mahdolliseen ruuhka-aikaan ja sen huomasimme suhteellisen nopeasti. Yhden korttelin välin eteneminen, eli noin 150 metriä, kesti 30-45 minuuttia, mutta onneksi oli täysi tankki bensaa. Friscon keskustasta ulos ajaminen kesti siis oikeasti 2,5h ja siinä ajassa ehdittiin tutustua jokaisen vieressä ajavana autoilijan sielunelämään suhteellisen tarkasti. Muutamassa kohtaa poliisit olivat ohjaamassa ”liikennettä”, jotta risteyksiä ei tukittaisi niin pahasti. Autojen määrä oli kuitenkin sen verran suuri, että yhdessäkin kohtaa poliisi keskittyi päivittelemään ruuhkan määrää meidän vieressä ajaneen kuskin kanssa. Keskustelu kesti vartin, koska sen jälkeen pääsimme liikkumaan puolikkaan auton mitan eteenpäin. Lopulta kun pääsimme moottoritielle etelään päin, saimme täysin uuden radion kuuntelu kokemuksen, kun vaihtelimme asemia aivan sattumanvaraisesti milloin mihinkin. Kuuntelimme mitä mielenkiintoisimpia country asemia ja myös hieman fysiikan lakeja väänteleviä uskonnollisia kanavia. Suoraan leffasta, Amerikkaan mahtuu kaikki maailman ääripäät ja kaikki siltä väliltä.

Tässä country asemien parasta antia, molempien uusi lempibiisi löytyi:

Parking Lot Party

Nyt kun täällä on viettänyt jo pari kuukautta, niin on helppo ymmärtää, miksi tänne jo täyteen tuupatulle rannikolle vain lappaa lisää väkeä. Kuulostaa ehkä hieman kornilta tai liioittelulta, mutta syy on siinä, että täällä on kaikkea. Juu ei, täällä ei myydä Turun Sinappia ja Salatut Elämät ei näy edes maksu tv:ssä, mutta silti täällä on kaikkea. Rennon ilmapiirin lisäksi täältä löytyy ravintoloita joihin ei pääse, jos ei ole puku päällä ja aja pihaan Cadillacilla, seuraavan nurkan takaa löytyy käytännöllisesti katsoen jokaisen leffan kuvauspaikka, mitä kukaan on ikinä nähnyt, löytyy rikasta, rakasta, kuuluisaa ja kaikkea siltä väliltä, lista jatkuisi loputtomiin. Täällä pystyy mihin vain asiaan toteamaan, että se on vain elämää, eikä yhtään sen enempää, mutta ei missään nimessä kyllä vähempääkään. Uskon, että olen hyvää vauhtia kehittämässä omaa versiotani Californian rentoudesta. Se sisältää varmasti osia kaikista edellä mainituista ja monista tulevista kokemuksista, mitä täällä saan.

PS; Kuvallista sisältöä reissusta tulee huomenna, mutta nyt on kello sen verran paljon, että nukkumatti kutsuu.